Kiinalainen lääketiede

Itämaisista lääketieteen aloista ehkä tunnetuin ja suosituin on kiinalainen lääketiede, jonka hoitoja on saatavilla Suomessakin esimerkiksi akupunktiona. Kiinalainen lääketiede tähtää monen muun itämaisen lääketieteen tavoin kokonaisvaltaiseen hoitoon ja pyrkii huomioimaan yksilön osana suurempaa kokonaisuutta, jopa maailmankaikkeutta. Kiinalaisen lääketieteen lähtökohtana on tasapainoon pyrkiminen, ja yleinen uskomus on, että sairaudet aiheutuvat epätasapainosta esimerkiksi energian ja fyysisen olemuksen välillä.

Perinteisiin perustuva lääketiede

Kiinailaisesta lääketieteestä puhuttaessa viitataan usein nimenomaan tähän vanhaan traditioon, joka perustuu tuhansia vuosia vanhoihin oppeihin. Kiinalainen lääketiede on terminä hieman harhaanjohtava, sillä myös Kiinassa luonnollisesti harjoitetaan modernia lääketiedettä sairaaloissa ja muissa hoitolaitoksissa, vaikka myös vanha lääketiede on edelleen hyvin suosittua. Osuvampi termi olisikin mahdollisesti perinteinen kiinalainen lääketiede, sillä se viittaa enemmän juuri kyseiseen lääketieteen osa-alueeseen.

Yksi tyypillisimmistä perinteisen kiinalaisen lääketieteen konsepteista on Qi, eli elimistön läpi virtaava energia. Qi virtaa elimistön sisällä meridiaaneissa, eli kanavissa. Vaikka nykyisilä kuvausmenetelmillä ei ole pystytty todistamaan Qin tai meridiaanien olemassaoloa, ovat nämä perusteena esimerkiksi akupunktiohoidoissa painepisteiden määrityksessä.

Toinen tärkeä aspekti on tasapaino Yin ja Yangin välillä, jotka toimivat toistensa vastavaikuttajina. Yin hallitsee feminiinisiä ominaisuuksia ja Yang taas maskuliinisuutta ja energiaa. Myös monet ruumiin fysiologiset toiminnot uskovat olevan yinin tai yangin ohjaamia ja oireita tulisi hoitaa joko lisäämällä tai vähentämällä näiden osuutta sen mukaan, minkä toiminnon ongelmasta on kyse.

Diagnostiikka perinteisessä lääketieteessä

Perinteisen kiinalaisen lääketieteen diagnostiikka perustuu viiteen osa-alueeseen, jossa hoitaja hyödyntää aistejaan. Ensimmäinen on visuaalinen tarkastelu esimerkiksi kasvojen ja erityisesti suun ja kielen alueelta. Tämä onkin tärkeää, sillä erityisesti monet sisätaudit näkyvät myös suun ja kielen alueella.

Seuraavaksi potilasta kuunnellaan ja haistetaan. Näin voidaan paikallistaa esimerkiksi epätavallinen hengityksen vinkuvuus tai mahdollisia suolistovaivoja. Haistelussa voidaan todeta esimerkiksi hengityksen epätyypillinen haju, joka saattaa olla seurausta sairaudesta.

Potilaalta tehdään myös kysely, jossa kartoitetaan oireita, kuten pahoinvointia, palelua, kuumetta, ruokahalua, janoa, pahoinvointia ja muita yleistilan muutokseen viittaavia oireita. Lopuksi potilasta voidaan vielä tunnustella ennalta määrätyistä kohdista esimerkiksi painepisteistä. Diagnostiikka muistuttaa siis melkoisesti modernin lääketieteen alkudiagnostiikkaa ennen laboratoriokokeita.